Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

itse peli

Täällä tapahtuu itse pelimme. Pelatessa, kirjoittakaa vieraskirjan Nimi-kohtaan hahmonne nimi ja roolauksen alkuun paikka, jossa hän on. Näin pysymme kärryillä, missäpäin Manhattania hahmot liikkuvat!

Roolaus tapahtuu minä- tai hän-muodossa. Päätätte itse. Muistakaa tämä myös lukiessa toisten roolauksia, kaikki eivät välttämättä pelaa samassa muodossa! Pitäkää hauskaa!

 

Hahaa, koska ylläpitäjänne rakastaa chatteja sivuilla ja juttelua pelaajien kanssa, niin tekaisinpas meille tähän chattiboksin!

 

Playlist

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >> 

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on neljä plus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Baekhyun

30.11.2017 20:59
En minä olettanut, että jäisin edes henkiin. Henkeä pidättäen olin odottanut sitä luotia, joka osuisi taas, osuisi niin kriittiseen kohtaan, että sen jälkeen olisin oikeasti ruumis, enkä vain yrittäisi teeskennellä.
En tiennyt, mitä hiljaisuus merkitsi. Merkitsikö se sitä, että toinen oli lopettanut, vai merkitsisikö se sitä, että minuun oli osunut, mutta olisin kuollut niin nopeasti etten tuntisi sitä? En tiennyt, mutta halusin tietää, hiljaisuus jatkui, en uskaltanut vieläkään hengittää, oltiinko tässä enää elossa vai jo kuollut--
Elossa, minä olen elossa, elossa, en kuollut, kipu nimittäin tuntui edelleen jalassa ja kädessä, kun minut käännetään, kun minua halataan, katson eteenpäin tyhjästi, onko se jo ohi, onko se ohi? Ajatukseni kulkevat noidankehää, jaksan tuskin reagoida, kun Jay vetää minut tkaisin rakennukseen sisälle, asettaa minut seinää vasten. Verta on lattialla, sitä on hissin edessä, vaatteeni eivät varmaan puhdistuisi pesussa enää täysin.
Hiljaisuus on taas läsnä, mutta hissin hilainen surina pitää minut vielä ajan tasalla, että olen elossa, olen täällä, en ole kuollut, ja se on mitä luultavimmin ohi kokonaan. Silti minua pelottaa, kädet tärisevät, kun ne yrittävät painaa tiukasti jalan haavaa vasten, hengitys värisee, sydän jyskyttää kuin viimeistä päivää, joka tämä melkein oli jo ollut.

Hiljaisuuden jälkeen Jay kysyy kysymyksen, johon en tiedä vastausta, nostan katseeni häneen, joka näyttää niin pelästyneeltä ja niin pieneltä. Lapselta, jolle ei todellakaan kuuluisi antaa asetta. Sanoi hän mitä vain, mutta ei hän kuulunut näihin hommiin. Hänen ei tulisi yrittää pitää siskostaan huolta näin, se on niin väärin. Nielaisin hiljaa ja laskin taas katseeni, toin toisen käteni kasvoille pyyhkimään poskilla olevat kyyneleet pois. Se oli ohi, ei ollut enää syytä itkeä.
Silti kyyneleet jatkoivat virtaamistaan.
"En tiedä"; vastasin rehellisesti, ajatukset täynnä pelkoa ja varautuneisuutta, kun yritin vakuuttaa itselleni, että vaara on ohi, ei ole enää syytä huolestua. "Soitetaan Monsterin 'lääkärille'. Onhan sulla puhelin mukana?" kysyin, pakotin itseni ajattelemaan järkevästi, olihan sitä pakko, en voisi jättää Jayta pohtimaan seuraavaa itsekseen. "Kerron sulle numeron, soitat ja pyydät jonkun hakemaan täältä autolla. En.. pysty kävelemään", selitin mahdollisimman rauhallisesti, yrittämättä kuulostaa sen enempää itkuiselta tai paniikinomaiselta, kuin olin, se ei auttaisi tilanteessa mitään. Minun oli pakko pysyä järjissäni, muuten emme varmaan edes selviäisi pois täältä, ei Jay vain tietäisi mitä tehdä, ei ollut tutut toimintatapojen kanssa.

Hetken päästä Jay oli jo soittanut, yrittänyt parhaansa mukaan kertoa olinpaikastamme, niin joku tiesi tulla hakemaan meidät. Toivottavasti tulisi pian, sillä hetkellä millä hyvänsä aulaan voisi saapua joku, nähdä kaikki veriset jäljet, ja minut, kaksi luodinreikää kehossa, täristen seinää vasten käytävllä, ilman aikeita soittaa hätänumeroon. Poliisit olisivat täällä nopeasti, kadut kuhisivat niitä näinä vuosina, epätoivoisesti yritellen jatkaa taistoa ammattirikollisia vastaan, aina vain enemmän häviten.
"Tämän takia en halunnut, että pyrkisit mukaan näihin hommiin. Olisi ollut parempi, jos olsiit lähtenyt hankkimaan rahaa laillisin tavoin", puhuin hiljaa, sillä hiljaisuus vaivasi, en pitänyt siitä, oli pakko sanoa jotain. Ja se oli totuus, tämä oli kamalaa hommaa, josta haluaisi paeta, mutta sitten kun on jo näin syvällä niin kuin minä, siitä tulee mahdotonta, jos pakoa yrittäisi, minut löydettäisiin kuitenkin, tapettaisiin alta aikayksikön. Se oli vain pakko jatkaa, kun sen on aloittanut.
"Ei tämä ole sen rahan arvoista."

Nimi: Lucretzio

22.11.2017 16:34
Olin odottanut katolla jo hyvän aikaa ja aloin pikkuhiljaa kyllästyä. Ketään ei kuulunut ei näkynyt...toivoin, että jos Baek oli tulossa ulos hän olisi tulossa nopeasti. En aikonut käyttää tuntia kauempaa tähän. Olin väsynyt ja puolinukuksissa.
Olin jo vähällä luovuttaa, mutta silloin se tapahtui. Sisälläni ryöpsähti veri ja valmistauduin niin fyysisesti kuin henkisestikkin päättämään miehen päivät näille minuuteille. Ainakin yrittäisin tehdä sen.

Tuijotin makaavaa ruumista, jota en nähnyt ihan kunnolla, mutta sen verran hyvin että pystyin erottamaan hänen olevan ihan paikallaan. Tuijotin sitä pitkään, ainakin muutamien minuuttien ajan, enenkuin työnsin aseeni takaisin sinne mistä olin sen ottanut kaiken tämän seikkailun alussa. Nousin ylös ja vedin henkeä. Nyt uskoin miehen kuolleen...tai niin ainakin halusin uskoa ja niin myös raportoisin kapteenilleni. Olin yrittänyt parhaani ja jos mies ei kumminkaan olisi kuollut, esittäisi vain, niin se oli hänen pelastuksensa. Kävelin katon poikki ja aloitin matkan päämajalle vaihtaakseni vaatteeni ja mennäkseni kotiin. Jätin ruumiin, ehkä vielä hengestä pihisevän uhrini taakseni. Jos hän ei kuollut ollut niin varmasti peloissaan, ehkä traumatisoitunut, mutta ennenkaikkea vahingoittunut.

Kävelin ripeästi kohti asuntoani. Kun olin saapunut päämajalleni olin vaihtanut vaatteeni ja lähtenyt pikaisesti ulos. Olin nähnyt vielä muutaman työtoverini, mutta mitään tervehdystä suurempaa ei ollut syntynyt. En ollut kuitenkaan riisunut kaikkia aseitani. Olin jättänyt toisen piiloterän ranteeseeni ihan vain tunteakseni oloni turvalliseksi. Ei voinut ikinä tietää mitä tapahtuisi, eikä koskaan voinut olla liian varovainen. Ei koskaan. Jopa saapuessani asunnolleni käytin hissiä päästäkseni nopeammin ja pujahdin sisään yhtänopeasti. Suljettuani oven takanani huokaisin ja nojauduin seinään. Nojasin siihen niin pitkään, kunnes tunsin itswni rennoksi. Riisuin päällysvaatteitani ja pukeuduin rentoihin vaatteisiin. Vilkaisin konetta. Se raportti...ajatus ei houkutellut vielä, joten päätin siirtää sen huomiseen.

Asetuin mukavaan sänkyyni ja vedin peiton korvilleni. Painoin pääni tyynyyni ja vedin raikasta ilmaa sisään. Olin rento, eikä mikään saisi minua nyt poistumaan tästä palatsista mitä sånkyni oli kaiken kokemani jälkeen. Sulji silmäni ja vaivuin rauhallisen pehmeään uneen.

Nimi: Ten

21.11.2017 22:35
Vahva meikki ympäröi ruskeita silmiä, poskipäillö kimaltaa korostukset, ne loistiaisvat vielä näyttävämmin lavojen violeteissa ja pinkeissä valoissa, juuri oikealla tavalla, kiinnittäisivät huomion hetkeksi, ennen kuin jonkun katse vaeltaisi solisluille, jotka oli korostettu samalla meikillä. Päällään löyhä, musta, läpinäkyvä napitettu paita ja jalassaan tiukat shortsit, näyttäen reisien paljaan ihon juuri täydellisesti, Ten astelee hämärässä eteenpäin backstagella, kohti esiintymislavoja, jää kuitenkin ensin odottamaan nurkan taakse, odottaen tämänhetkisen biisin loppumista. Seuraavaksi olisi hänen sooloesityksensä, Ten ei esiintynyt niin usein, mutta silloin kun esiintyi, teki sen kunnolla. jättäisi monet miehet tuskissaan tahtomaan lisää, antamaan rahansa taskuistaan hänelle.

Biisi loppui ja valot pimenivät yleisessäkin tilassa hetkeksi, Ten käveli korokkeelle, jonka ympärillä pehmeät tuolit ja monet ihmiset olivat, katseli heitä hetken hämärässä, kunnes valot syttyivät taas, niiden sävyt vaihdellen sinisestä pinkkiin violetin kautta, hän tarttui tankoon, joka oli tiukasti kiinni ylhäällä ja alhaalla, asetti kasvonsa kiinni siihen, painoi kehonsa sitä vasten. Antaen silmiensä vaellella miesten kasvoilla, valui hitaasti alas tankoa pitkin, keho liikkuen ammattimaisesti musiikin tahdissa, lihakset jännittyen melodian mukana. Valui polvilleen, huulillaan omahyväinen virne, katse lähtee vaeltelemaan muuallakin yleisössä, etsien jotakuta kiinnostavaa, jota katsoa. Kädet liukuvat avaamaan useampia paidan nappeja, musiikki lähes katoaa vihellyksiin hetkeksi, ohutkankainen paita roikkuu toisella olkpäällä, toiselta se on jo valahtanut kyynärpään kohdille.
Sitten Ten näkee ja huomaa, tummatukkaisen miehen, nuoret kasvot, joista hän erottaa näin kaukaa vain terävät kasvonpiirteet, poskipäät pinkihtävän valon valaisemat, silmät, jotka katsovat tänne, Ten hymyilee, esittää viattoman hymyn, vaikka tarkoitus on jotain aivan muuta. Ten pitää silmänsä miehessä koko ajan, liikuttaa koko kehoaan aaltona tankoa vasten, katsoo silmiin, pyöräyttää lantiotaan. Kääntyy toiselle puolelle, selkäpuoli nyt komeaa miestä kohti, Ten tietää, että mies katsoo häntä, hän tietää, nousee seisomaan jalat suorina, perse edellä, kädet ottaen tukea tangosta. Lantion ypöräytys, vilkaisu olan yli, Ten katsoo taas tuon miehen silmiin, haluaa nähdä ne lähempää, hukkua syvemmälle, antaa huulten vaeltaa toisen kaulalla, upottaa kätensä pehemän näköisiin tummiin hiuksiin, puristaa niitä nyrkissä.

Viimeisten nappien aukaisun jälkeen paita tippuu pois Tenin päältä, jättäen jälkeensä vain paljasta ihoa, jonka peitti enää tiukat shortsit, nekään eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan, mutta se oli tarkoituskin. Tipit näyttivät mukavilta, Ten olisi jo halunnut kerätä ne mukaansa, juosta pois lavalta ja etsiä ihmisten seasta ne kasvot, joihin hän oli tänä iltana niin kovin kiintynyt.
Ten esitti vielä pari biisiä, katsoen aina sitä samaa miestä, jonka kasvot eivät erottuneet täysin hämärässä, mutta Ten halusi nähdä ne lähempää, miltä nuo silmät näyttivät vain muutaman senttimetrin päästä, millaiset huulet hänellä on, niitä ei näkynyt tänne saakka. Sitten valot pimenivät taas, ja oli Tenin aika poistua korokkeelta, vaikkei sitä halunnut tehdä, ne kasvot saattaisivat kadota, mies saattaisi hukkua täysin väkijoukkoon, eikä Ten löytäisi välttämättä häntä enää.

Nimi: Isidora

28.10.2017 00:32
Poden taas yhtä tylsää työpäivää toimistotuolissani. Nukuin kyllä hyvät yöunet, mutta silmäluomeni alkavat silti lupsahdella, kun tuijotan tietokoneeni ruutua. Välillä minun on pakko nousta tuolistani ja kävellä ympäri kerrosta, käväistä parvekkeella, vaihtaa muutama sana työkavereiden kanssa ja ottaa kallis kahvi automaatista, etten nuokahtaisi. Ei varmana kukaan uskoisi, jos sanoisin, että kuuluun mafiaan, jos he tekisivät visiitin työpaikalleni.
Jännittävin asia mitä olen tehnyt tänään, on ollut vankilassa olevien mafiajäsenten tilanteen kartoittaminen.

Kun olen taas vähän aikaa tylsistynyt ja haukotellut tuolissani, puhelimeni alkaa soida. Kaivan sen esiin, tuntematon numero. Ei yllätys, en juuri tallenna numeroita puhelimeeni
varotoimena sille, että se joutuisi vääriin käsiin. Muistan tai tunnistan kyllä monia numeroita ulkoa, mutta nyt ruudulla näkyvä numerosarja ei kerro minulle mitään.
”Kuka soittaa?” Kysyn nostaessani kännykän korvaani vasten. Jos olisin ollut puhelussa esim. isoäitini kanssa, olisin sanonut varmaan ”Hei, Dora tässä.” Tutun äänen kuullessani varautuneisuuteni hiipuu. Chen itse ei tarkoita minulle yleensä vaikeuksia. Hän ei kuitenkaan ota yhteyttä, ellei hänellä ole oikeasti jotain kunnon asiaa.
"Tulisitko käymään kasinolla? Minulla olisi pienenlainen... vahvistus joukkoihinne", Chen sanoo. Haluaisin hyppiä riemusta. Alan kerätä kamppeitani kasaan ennen kuin olemme edes lopettaneet puhelun. Vihdoin! Melkein kompastun omiin jalkoihini kiirehtiessäni ilmoittamaan jollekulle toimistossa tällä hetkellä pyörivistä kapteeneista, että minulla on asiaa Chenin kasinolle, ja kerron sen vähän, mitä tiedän itsekään tilanteesta. On aika harvinaista, että suostuisin tapaamaan ketään näin tietämättömänä ilman taustajoukkoja.

Työnnän painavan oven auki ja siirryn porraskäytävään, suunnaten monen monta kerrosta askelmia alas. Korkeassa tilassa kaikui, välillä kuului kovempia pamahduksia, kun loikkasin pari askelmaa kerrallaan. Taas painava ovi, ja sitten olin maan alla kulkevassa huoltotunnelissa. Tunneli liittyi isompaan, joka nousi tyhjäksi jätetyn liiketilan kautta katutasolle. Tästä on lyhyt matka parkkihalliin, jonne minulla on tapana jättää autoni. Uudenmallinen punainen kupla, kätevä kaupungissa ja minulle sopivan kokoinen. Pelkääjän paikalla on vieläkin suklaarasia, jonka ostin jo melkein viikko sitten viedäkseni sen isoäidille. Yksi toisensa jälkeen mönkään mennyt bisnes on tuottanut lisää töitä Monstersin jäsenille, enkä ole pienestä syyllisyyden pistosta huolimatta saanut kerättyä voimia lähteä enää iltaisin käymään äitiäni ja isoäitiäni katsomassa. Toisaalta se voisi olla sen arvoistakin, koska kotoisa omakotitalo ja rakkaiden ihmisten seura, josta en ole päässyt pariin kuukauteen juurikaan nauttimaan, varmasti ainakin vapauttaisi minut stressistä. Ajatuksiini vaipuessani olen lähellä ajaa suojatietä ylittävän polkupyöräilijän päältä.

Ovimiehet ja muu Chenin väki päästävät minut kulkemaan ilman turhempia kyselyitä, he tuntuvat kaikki olevan hyvin tietoisia vierailustani. Helppoahan se on, Chenin ei tarvi kuin antaa käsky korvanappiinsa. Korvanapit saavat minut hermostuneeksi. Eikö olisi ihan kohteliasta keskittyä ihmiseen jonka kanssa puhuu sen sijaan, että mahdollisesti kuuntelee tai ei kuuntele korvanapista jotain joka mahdollisesti on tai ei ole minua koskevaa.

Minua vähintäänkin 20 senttiä pidempi mies, joka tuntuu leveydessä jäävän vain vähän vajaaksi ovenkarmeista, ohjaa minut Chenin luokse. Tummat agentin lasit saavat hänet näyttämään yhä kliseisemmältä ja yhä pahaenteisemmältä, aivan kuin hän tarkkailisi minua koko ajan lasiensa läpi, eikä minulla olisi mitään ideaa. Pahastuin hieman siitä, että mies tunsi tarpeelliseksi tarrata minua käsivarteen, mutta en halunnut pahastuttaa häntä itsestäänselvistä syistä, joten en sanonut mitään. Seurallinen hymynkare tulee kasvoilleni kuitenkin nopeasti ja luontevasti, kun mies aukaisee oven ja astelen sisälle Chenin ja jonkun nuoremman pojan -tai miehen- seuraan. Vaihdamme nopeasti tervehdykset, jotka ovat Chenin osalta jokseenkin välinpitämättömät ja minä näytän päältä päin normaalilta pirtsakalta itseltäni, mutta tunnen itseni hitusen epämukavaksi. Tuntuu oudolta olla näin pitkällä tiloissa, joissa kasinon asiakkaat eivät saa liikkua.

“Kukas meillä tässä nyt on?” Kysyn ja käännän huomioni sivulla seisovaan tyyppiin. Minun on hankala arvata hänen ikäänsä. Hän vaikuttaa aasialaiselta, suurien silmiensä ja suipon leukansa kanssa hän näyttää siltä, kuin olisi hypännyt suoraan ulos jostain japanilaisesta sarjiksesta. Hänellä on selkeät, komeat kasvonpiirteet, joiden rajat kuitenkin kulkevat kauniissa kaarissa terävien poskipäiden, leuan tai nenänpään sijaan. Jos ei katso hänen koviin, jäätävän sinisiin silmiinsä, voi ajatella, että hän näyttäisi helposti lähestyttävältä, jos hän hymyilisi.
“Ja tärkeämpi asia, miksi hänestä olisi hyötyä minulle?” Meistä kaksi tässä huoneessa kyllä tietää, että Monsters hyötyisi lisäjoukoista. Kaikkien jäseniksi aikovien taustat tietysti selvitetään perin pohjin, ja myös se, missä heistä olisi eniten hyötyä. Onko mafiaan osalliseksi haluavalla jotain estettä, jonka vuoksi hän ei pystyisi tekemään tietynlaisia hommia? Onko hänellä jotain erityistaitoja, joista olisi hyötyä? Ja ennen kaikkea, onko hänen asuinpaikastaan, kontakteistaan, toisesta työpaikastaan tai asemastaan yhteiskunnassa jotain hyötyä mafialle. Osaavat toimijat sekä kentällä että tukikohdissa ovat tärkeitä, mutta mafian pitää pystyssä valta ja kontaktit. Sisäinen monologini katkeaa siihen, että nuoren miehen terävä katse saa minut taas epämukavaksi omissa nahoissani. Juuri kun olin vähän alkamassa rentoutua. Jotenkin epäluonnolliselta vaikuttava aasialaisen perimän ja sinisten silmien yhdistelmä saa ihoni kihelmöimään.

Nimi: Jay

25.10.2017 22:58
Hänen vastauksensa kysymyksiini ei kattanut aivan kaikkea, mutta antoi minulle oleellisimman tiedon siitä mitä tapahtui. En osannut muuta kuin nyökätä hänen sanoilleen, sillä en minä usein ollut tilanteissa, missä pitäisi vastata siihen, kun joku kertoo, että hänen perässään on murhaaja. Niinpä annoin hiljaisuuden vallata hissin loppumatkaksi alas ja tuijotin hiljaisena ovea, ase tiukasti käsissäni.
Hissi päästi äänen merkiksi oikeaan kerrokseen saapumisesta, pysähtyi ja ovet aukesivat. Seurasin Baekhyunin vierellä, ehkä askeleen jäljessä ja katselin mahdollisimman tarkasti ympärilleni. Kukaan ei odottanut aulassa, minä tarkistin kaikki nurkat katseellani. Kukaan ei myöskään näkynyt rakennuksen ovien takaa, mitä kohti olimme astelemassa, tai Baekhyun enemmänkin nilkuttamassa. Oloni helpottui aivan vähäsen ovia lähestyttäessä, vaikka ase kädessäni muistutti edelleen tilanteen vakavuudesta. Ja sitten vierestäni sanottiin aivan hiljaa, melkein kuiskaten, ‘Minua pelottaa’, ja helpotukseni oli kadonnut kaikki uudestaan. En olisi olettanut toisen sanovan minulle ääneen, että hän pelkäsi, etenkin kun hänen olemuksensa ei siitä paljoa kielinyt, vaikka kyllä uskoin, että häntä pelotti. Oli vain kamalaa kuulla se. En minä osannut auttaa, pitelin vain idioottina asetta. En osannut vastata niihinkään sanoihin mitään, vaikka vastausta ei tarvittukaan tässä tilanteessa. Katseeni valui lattiaan ja nielaisin. Olin vain hiljaa.
Annoin Baekhyunin kulkea ovista ensimmäisenä, kun hän kerran oli askeleen pari minua edellä. Se oli tyhmää minulta, todella tyhmää. Minun, jolla oli ase, olisi pitänyt ilmeisemmin mennä ensin, mutta koska en nähnyt ketään pihalla, en olettanut, että mitään tapahtuisi. Mutta tottakai tapahtui. Olin idiootti. En ehtinyt ulos asti ja jäädyin kokonaan, jäin seisomaan oven suulle ja katsoin kuinka luoteja alkoi satamaan. Puristin käsilläni asettani kykenemättä tekemään mitään ja suustani pääsi epämääräinen ääni, kun katsoin Baekhyunin kaatuvan parin metrin päässä edessäni maahan. Se, joka ilmeisesti katolta ampui, jatkoi vielä siinäkin vaiheessa, kun toisen kroppa nurmikolla lysähti maahan epämiellyttävän elottoman näköiseksi. Nyt minua pelotti myös. Todella pelotti. Mitä helvettiä tekisin, jos hän nyt kuolisi tuohon? Lähtisinkö kotiin metrolla ja odottaisin, että joku saa tietää, että olin sekaantunut tähän? Olinko sekaantunut tähän? Voi helvetti. Mitä jos minut tapettaisiin? Voisinko ensinnäkään jättää mitään ruumista keskelle kaupunkia? Ei minusta sellaiseen olisi.
Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja pyörähdin pari kertaa ympäri paniikin kasvaessa. Rinnassa oli ikävä tunne ja en osannut päästää vieläkään aseesta irti. Ensimmäistä kertaa todella kaduin elämänvalintojani. Miksi vitussa ryhtyä mihinkään tällaiseen? Olinko sekaisin? Pikkusisko kuolisi muutenkin. Nyt vain kärsisi enemmän, kun minä kusin kaiken.
Ja sitten luodit loppuivat. En ollut ehtinyt siirtymään mihinkään ovilla missä panikoin. Pysähdyin kokonaan hetkeksi ja tuijotin maassa makaavaa kehoa ja halusin itkeä taas. En tiedä odotinko liian kauan vai liian vähän aikaa, mutta kun vain sain jalkani toimimaan astelin ulos nurmikolle. Katseeni ei käynyt ylhäällä tarkistamassa oliko siellä enää ketään, ja se varmaan olisi muutenkin myöhäistä. Revin vain Baekhyunin ympäri, selälleen makaamaan, ase edelleen toisessa kädessäni ja toivoin koko sydämestäni, että hän olisi elossa. Ihan sama millään muulla, mutta en halunnut juuri nyt kohdata kuollutta jätkää.
Itkusta tajusin ensimmäisenä, että hän on elossa, vaikka vapaan käteni olin jo vienyt etsimään kaulavaltimolta pulssia. Olin shokissa, tai muuten vain sekaisin, mutta ensimmäinen reaktioni oli vetää toinen halaukseen. Ei tämä inhimillinen, fyysinen ele kestänyt kahta kolmea sekuntia kauempaa. Revin hänet mukanani ylös, niin että sain hänet tukeni avulla sisälle ja talon aulaan. Oven sulkeutuessa perässämme istutin toisen seinän viereen edellisten verijälkien läheisyyteen. Itse kyykistyin alas ja pidin aseen osoittamassa poispäin kummastakin meistä ja odotin hetken hengitystäni pidätellen. Kaikki mitä kuulin oli oma sydämen sykkeeni korvissa, ulkoa kantautuvan liikenteen, hissin hiljaisen surinan.
Puolen minuutin, ehkä minuutin, päästä tipahdin lattialle polvilleni ja nostin jo verestä tahriintuneen käden poskelleni ja valutin siitä ahdistuneena hiuksiini. Katseeni harhaili huoneen ympäri vielä kerran ennen kuin uskalsin pysäyttää sen Baekhyuniin. Mieleni ei tehnyt katsoa, koska minua säälitti. Tai sitten vain tunsin paljon empatiaa häntä kohtaan sillä hetkellä. Oli miten oli tuntui pahalta ja samalla oli erittäin hämmentynyt siitä, että minusta tuntui pahalta tuollaisen tyypin puolesta. Teki ehkä mieli halata uudelleen, pyyhkiä ainakin ne kyyneleet pois, mutta ei se ollut minun asiani, tiesin sen. Enkä olisi muutenkaan tehnyt sellaista, vaikka tuntisinkin hänet.
Nielaisin ja annoin kehoni rentoutua hieman. “Mitä nyt?” ääneni oli surkea, en kyllä edes yrittänyt. Oli epäreilua katsoa nyt häntä apua pyytävästi, sillä minulla varmasti meni tällä hetkellä paljon paremmin. En kuitenkaan tiennyt mitä minun piti tehdä, en tiennyt miten tällaisissa tilanteissa toimittiin. Muuta kuin pideltiin asetta kädessä, joka hädin tuskin toimi ja täristiin kuin pieni eläin? En minä voinut häntä voinut siinä lohduttamaankaan alkaa. Ilmeenikin varmaan antoi jo ilmi säälini ja sekin olisi varmaan liikaa.

Nimi: Baekhyun

23.10.2017 23:47
Jayn kysymykset olivat aluksi ainoa ääni hissin liikkumisesta johtuvien ääntelyiden lisäksi, kun en vastannut. En minä tiennyt, mitä tapahtui. Oli käytävä asiaa hetken ajan päässäni läpi, se tuntui edelleen absurdilta, se oli niin äkillistä, ja niin lähellä, ettei tuo toinen ollut onnistunut minun murhaamisessani. Se ei oikein ollut uponnut päähän, olin myös jonkinasteisessa sokissa kaikesta tapahtuneesta, kuinka jalkani vuosi verta ja se pitäisi saada mahdollisimman pian kuntoon, tai se pahenisi huomattavasti.
"Joku Lucky onesta lähetti salamurhaajan perääni. Saattaa olla Taeyong tai Chanyeol asialla. En tiedä", vastasin hiljaisella äänellä, peläten, että jos puhuisin liian lujaa, en huomaisia mahdollisia outoja ääniä hissin ulkpuolelta, mitkä voisivat johtua henkilöstä metsästämässä minua.
Loppumatka oli hiljainen, pienestä näytöstä näkyi, kuinka lähenimme ensimmäistä kerrosta. Nielaisen, ja ahdistus kumpuaa rinnassa enemmän, puristaa sen kasaan.
Ja ovet aukeavat, mutta aulassa on hiirenhiljaista. Ei kuulu mitään, ei askelia rappusissa lähestyvästä ihmisestä.
Liikun hiljaa ulos, nilkuttaen ja jättäen pienen verivanan jälkeeni, hissin yhden nurkan lattialla on verta, siinä, missä olin ollut ja odottanut tuskaista matkaa alas. Voi sitä kauhua, kun joku huomaa ne ja ymmärtää, ettei tämäkään rakennus kalliista turvatoimistaan huolimatta takaa täyttä turvaa. Huumeet ja aseet oli taas vaihteeksi saatava pois, kun kerrostaloa tutkittaisiin, pitäisi siivota jäljet, jotka vievät asuntooni, mutta mahdotonta. Miten enää uskaltaisin mennä sinne? Ehkä pääni metsästäjä olisi edelleen siellä, odottaisi minua, ehkä hän tulisi uudestaan, kun ei onnistunut tehtävässään.
"Mua pelottaa", totesin hiljaisena, ainoa merkki pelosta sisälläni, minkä annoin näkyä. Minua pelotti, pelotti niin paljon, mitä tehdä, mitä jos hän odotti minua ulkona, mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Avasin oven ulos hiljaa, ei merkkiäkään mistään, pääsisikä täältä pakoon, astun pari askeletta, ja se ääni taas, kevyempänä vaientimen ansiosta, luoteja lentää, uppoaa maahan lähelläni. Säikähdän taas äänekkäästi, ja pien olen maassa, kompurointini aiheuttamana, valmiina uhrina hopeatarjottimella.
Kaiken panikoinnin keskellä kuitenkin pyörii vaihtoehto, mitä jos hän luulee minun kuolleen, jääkö hän ampumaan enää lisää, lähteekö hän pois. Hautasin kasvoni, kosteina kyynelistä ruohikkoa vasten, lihakset jännittyneinä, ei enää yhtäkään luotia, ei enää, mene jo pois.
Pelko ja ahdistus vievät kunnain rippeeni, makaan ruohikossa kahden ampumahaavan kera itkien hiljaa maata vasten, takaraivoa kolkuttamassa pelko siitä, että nyt yksi luoti uppoaisi minuun ja tieni olisi tässä. Luovuta jo, usko, että tapoit minut, usko niin, kerro muille, että olen kuollut, raportoi tehtävä onnistuneeksi, mutta älä ammu enää.
Jaykin varmaan ymmärsi äsken multaan uppoavista luodeista, että hänen tulisi pysyä sisällä. En halunnut myöskään hänen kärsivän sen takia, että minut haluttiin pois kirjoilta.

Nimi: Chen

23.10.2017 22:43
Chen oli aloittanut aamunsa niin kuin jokaisen, heräten silkkisten peittojen välistä, satiininen viininpunainenpaita yöpaitanaan, johonkuului yhteensopivat housut, samaa kallista kangasta, joka oli pehmeä ja soljuva ihoa vasten. Tummat hiukset sotkussa, hennot laineet muodostaneet täydellisen sekaisen pehkon miehen pään päälle. Silmien kulmissa rähmää, luomet hieman turvonneet ja katse utuinen, väsynyt. Mies heräsi aina kymmeneltä, ei aikaisemmin, ei myöhemmin.

Kahvin ja viinin suurkuluttaja, se Chen oli. Käski aina jonkun alaisistaan hakea lähimmästä kalliista kahvilasta Cappuccinon, jonka jälkeen pian haluaisi lasillisen viiniä seurakseen katsellessaan papereita tai lukiessaan kirjaa.
Chen joi liikaa viiniä, hän tiesi sen, mutta kai sitä jonkun epätäydellisyyden sai itselleen antaa, olkoot se nyt Chenin tapauksessa pienenmoinen ongelma viineihin ja siihen, kuinka ne kuuluivat miehen arkielämään. Silti Chen jokapäiväisen rytminsä mukaan pyytää nytkin lasillisen viiniä Cappuccinon jälkeen, ottaa kirjan käteensä, ja antaa maku- ja lukuelämyksen viedä hänet hetkeksi mukanaan vähän kauemmaksi töistä.

Chenin havahdutti kirjastaan yksi työntekijöistä, yksi vartijoista, jotka pitivät itseään ain lähistöllä, silti antaen miehelle oman tilan, jota hän kaipasi. "Se skidi haluaisi päästä juuri nyt sisään", nuorehko mies sanoi työnantajalleen huokaisten, selvästi yrittäneenä pitää nuorehkon pojan kauempana Chenistä päivän aikana. CHen ei ikinä pitänyt liiasta häiriöstä.
"Sisään vain", Chen sanoo, pyöräyttää silmiään, olisihan sen nuoren kärsimättömyys pitänyt arvata, mies miettii, kun kohottaa lasillisen viiniä taas huulilleen.
Nuori Taehyung astuu sisään, väsyneen näköisenä, kuin olisi kärsinyt koko yön ajan, ei varmaan ollut saanut paljoa unta. Harmi, sillä lepoa hän tarvitsisi, jotta jaksaisi hypätä suoraan mafian antamaan koulutuksenomaiseen toimintaan.
Chen oli avaamassa suutaan, mutta nuoremman sanat ehtivät olemaan nopeampia, poika ei ollut kärsimättömyydeltään ehtinyt edes istumaan. Chenin teki mieli huomauttaa kunnioituksesta korkea-arvoisimpiaan kohtaan, eihän Chen ollut mikään tavallinen tallaaja, jolle murrosikäinen voisi alkaa inisemään. Chenin mielessä kuitenkin oli pöydällä lepäävä kirja, joka oli avoinna, sivut alkaneet heilumaan ja näin Chen olikin jo menettänyt juuri sen kohdan, johon oli jäänyt.
"Enhän minä ole edes ehtinyt ottamaan yhteyttä kehenkään vielä", mumisi Chen, epävarmana, ollako astetta töykeämpi nuorelle vai ei. Kirjan tunnelma oli hävinnyt hetkeksi kuin tuhka tuuleen.
Kuitenkin hetken hiljaisuus kului ja Chen kaivoi yhdestö työpöydän laatikostaan kasan papereita. Monstersien jäsenten numeroita, joita Chen vilkuili katseellaan, kehen olisi hyvä ottaa yhteyttä noutamaan kärsimätön ja kunnioittamaton ipana.

"Yhdistäkää Isidora Reyesiin", Chen sanoi vartijoille, hovimiehille, juoksupojille, jotak hoitivat käytännössä kaiken, kun Chen vain sille päälle sattui. Moni sanoisi laiskaksi, mutta Chen ei omalla kännykällään soittelisi, ehei. Se voisi olla riski, paljastaa oma numeronsa joillekin.
Isidora Reyes. Vähintään yhtä räväkkä ja aktiivinen persoona kuin Taehyung, joten Chen oletti naisen osaavan käsitellä tuota energisyyttä ja... mitä siinä nyt olikaan sitten taustalla. Isidora oli kuitenkin erinomainen töissään, huolimatta innosta räiskintäpeleihin innostumisesta ja suun aukomisesta. Isidora varmaan pelaisi venäläistä rulettiakin, Chen ei yllättyisi.
Korvanapista kuuluu, että puhelimeen vastataan. "Tulisitko käymään kasinolla? Täällä olisi pienenlainen.. vahvistus joukkoihinne", Chen antoi yksinkertaiset ohjeet, toivoen asian olevan selvä. Harva mafiassa työskentelevä kuitenkaan jättäisi Chenin huomioimatta, miehellä oli vaikutusvaltaa ja omat käsinukkensa kaikkialla. Sitä paitsi, huumekauppoja seuraten Monstersilla ei ole paljoa varaa kieltäytyä uusista halukkaista.

"Toivottavasti Isidora opettaa sinulle muiden kunnioituksesta", Chen sanoi ääneen, tarkoituksena lähinnä ajatella se, mutta taas toisaalta, Taehyung tuskin alkaisi pyytelemään itkien anteeksi, jos Chen näin sanoisi, joten hän sanoi.

Nimi: pixeli

07.10.2017 20:37
Viimein olin saanut jätettyä lörpöttelyn sikseen ja annoin nyt aseeni puhua puolestani. Se olikin kaikin verroin tehokkaampaa. Kohteeni ei kuitenkaan näyttänyt haluavan käyttävän omaa asettaan tai sitten hän oli tällä hetkellä aivan liian peloissaan ja paniikissa voidakseen käyttää sitä. No oli miten oli, itse olin aika tyyni ja pelkästään vain onnellinen siitä. En voinut kumminkaan olla tuntematta, jossain sisimmässäni, syvällä, lukittuna ja unohdettuna, tulvahduksen sääliä tuota miestä kohtaan. Hän oli varmasti paniikissa ja kauhuissaan, saisi varmaan traumat tai jotain. Karistin kuitenkin säälin tulvahduksen takaisin pimeyden syövereihin ja vedin kasvoilleni viileän, välinpitämättömän ilmeen. Keskistyin täydellisesti asunnon tapahtumiin.

Pakko kyllä myöntää, että kolmannen henkilön pelmahtaminen paikalle oli aiheuttanut hetken kesätävän shokkitilan. En ollut odottanut kenenkään tunkeutuvan miehen asuntoon, vaikka olisihan siihenkin pitönyt valmistautua, ainakin henkisesti. No, tämä Jayksi esittäytynyt henkilö ei kumminkaan tiennyt mitään mitä hänen, ilmeisimmin tuttavansa asunnossa tapahtui juuri nyt. Ehkä, hän ei edes olisi halunnut tietää mitään. Ainakaan itse en hänen tilassaan olisi. Uskoin Jayn olevan yhtälailla paniikissa tai ainakim jonkinlaisessa sekavassa olotilassa. Hänelle eie kuitenkaan sääliä herunut. Ja vaikka henkilön pelmahtaminen paikalle ei ollut ollut kauhean hyvä asia, oli siitä löytynyt jotain hyviäkin puolia. Hän ei nimittäin liikkunut eteisen suunnalta minnekkään eikä muutenkaan häirinnyt keksittymistäni tai työni tekemistä.

Ihmettelin miksi en ollut tehnyt tätä jo minuutteja sitten. Kaikki olisi jo ehkä ohi, vain ehkä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tunsin pääseväni asian ytimeen. Ase kädessäni tuntui sulautuvan siihen ja laukaukset olivat musiikkia korvilleni. Näkyvyys oli huono, joten päättelin äänistä kohteeni lähtevän pakoon, tavoitteenaan varmaan päästä ulos, ulos asunnosta, jonnekin turvaan. Hymähdin, yrittäköön vain. Sitten lähdin itsekkin etenemään asunnossa. Se oli hieman hankalaa ja olin vähälä törmätä johonkin esineeseen. Muutaman laukaisu lisää ja pian, pian pimeydestä kuitenkin kuului ihanasti kuuloa hivelevä ääni. Parkaisu, se ihana ääni, se kertoi luodin osuneen. Täydellistä. Etenin asunnossa mleko rivakkaa tahtia ja yritin nähdä jotain liikettä tai selkeitä äärirajoja. Se oli kuitenkin melko mahdotonta ja toisinaan säpsähdin jotakin huonekalua. Kuulin kokoajan pientä valitusta, joka ei kylläköän ollut ihme. Valittaisin varmasti itsekkin jos minua ammuttaisiin, hiljaisemmin vain. Yritin myös päätellä mihin kohtaan olin osunut. Se ei voinut osua päähän, koska kohteeni ei olisi voinut silloin liikkua, hän olisi varmasti kuollut. Arvelin sen taas osuneen vain käteen tai jalkaan, sinänsö pettymys, vaikka en aikonutkaan vielä luovuttaa. Ja mitehköhän se toinen oli suhtautunut tähän? Tuskin riemumielin. Hän oli varmaan sitö mieltä että pitäisi häipyä ja vähän nopeasti sittenkin tai....tai ei mitään, hänen tunteensa ja muut olivat toissijaisia, eivät lainkaan tärkeitä.

Ja sitten ikuisuudelta kestävä takaa-ajo ja toisten pakomatka näyttivät johtavan ulos asunnosta. Kaskikko pakeni ulos ovesta pillastuneiden hevosten tavoin. Olin juuri syöksymässä heidän peräänsä, kun astuin jätettyjen vaatteiden päälle. Meni pieni hetki ennen kuin tajusin tilanteen ja käännyin vaatteiden suuntaan. Ammuin niihin kiukispäissäni pari luotia ja sitten jatkoin matkaani. Kuulin ääniä, tajusin kaksikon livahtaneen hissiin. Syöksähdin mistään välittämättä ulos asunnosta ja ammuin alas menevän hissin perään. Sen jälkeen tajusin olevani keskellä rappukäytävää, aseet käsissäni ja työvaatteet päälläni, ei hyvä yhdistelmä. Syöksyin siis nopeasti asuntoon ja paiskasin oven kiinni. Räpsäytin valot päälle ja tarkastelin muutaman sekunnin ajan asuntoa, kunnes lähdin rynnistämään aukinaista ikkunaa kohti, sitä mistä olin tullut sisään. Aivoissani oli jo täydellinen suunnitelma. Saavuin ikkunan luo ja katsoin alas, sitten ylös, jos onnetar olisi nyt puolellani voisij jopa onnistuakkin.

Ponnistus ja olin talon katolla. Hengähdin hetken ja lähdin etenemään melko rivakkaa tahtia katon reunaa kohti. Silloin tällöin väläytin sekunnin ajaksi puhelimestani valoa, koska ajatus tipahtaa katolta alas ei järin houkutellut. Saavuin sen yhdelle reunista ja kurkkasin alas. Näky oli juuri oikea. Jos kaksikko tulisi ulos he olisivat suoraan alapuolleni, jolloin ampuisin häntä heti aikailematta enenpää, paikka oli siis erinomainen. Asetuin matalaksi, valmistelin aseeni ja ryhdyin odottamaan. Päässäni kävi ajatus, että entös jos kohteeni ei aikonutkaan tulla ulos, koska mitä ideää siinä olisi? En kuitenkaan keksinyt parempaa tapaa saada ampua häntä vielä kerran, jotta en itse jäisi kiinni. Rappukäytävissä olisi liian vaarallsta päivystää, en siis pystynyt menemään taloon sisälle, sillä kuka tahansa asukkaista saattoi tulla sisään tai paikalle minä hetkenä hyvänsä. Eikä minulla ollut varaa jäädä kiinni. Jäin siis odottamaan katolle ja yritin siltikin keksiä jonkun toimivan suunnitelman, vaikka uskoin etten keksisi.

Nimi: Jay

01.10.2017 04:17
Minä en ehtinyt kauaa miettiä sitä mitä asunnossa tapahtui ja kenen kanssa Baekhyun iltaansa vietti. Minulle vieras ääni puhui, sanoi jotain sellaista mitä en ymmärtänyt, koska en tiennyt kontekstia. Tosin, sitäkään minun ei tarvinnut kauaa miettiä, kun tämä vieraan äänen omaava henkilö toiselta puolelta huonetta alkoi ampumaan. Yllättävän nopeilla reflekseilläni peruutin takaisin eteisen oven raosta lähemmäs ovea ja puku kenkineen tipahti käsistäni lattialle. Olin valmiina häipymään sillä sekunnilla pakoon luoteja, mielessäni ei edes käynyt se, että minua saatettaisiin tarvita täällä apuun. Niinpä olin ehtinyt ottamaan jo pari takaperin askelta kohti ovea, kun Baekhyun raahasi itsensä hyvin kituvan näköisenä eteisen puolelle ja tarttui minuun kovin aggressiivisesti. Minusta tuntui, että minun olisi pitänyt olla hyvä ihminen ja raahata hänet ulos asunnosta, mutta se tapahtui toisinpäin. Vaikka häneen oli osuttu ja hän näytti kuolevalta eläimeltä, en silti viitsinyt laittaa vastaan, koska hän aika varmasti silti jaksaisi valittaa.
Niinpä minun tavarani jäi uudestaan asuntoon, mutta olin sentään lainatun puvun saanut palautettua. Jotain positiivista kai siinäkin, että satuin osumaan näin absurdin tilanteen keskelle. Tosin en tiennyt mitä absurdi tilanne koski, että miksi tätä jätkää yritettiin tappaa hänen omassa asunnossaan ylipäätään. Silti se oli minun tuuriani, että onnistuin tulemaan palauttamaan pukua juuri sillä hetkellä, kun joku päättää alkaa tulittamaan. Elämässäni ei kyllä ole tapahtunut moneenkaan otteeseen mitään sellaista, muuta kuin tässä parin päivän aikana ihmiset olivat joo ammuskelleet, mutta olin tästä mafia jutustakin niin naurettavan ulkona, että olin yksi suuri vitsi. Tai pieni vitsi. Ihan sama.
Pääsimme hissiin ja Baekhyun hakkasi hissin nappeja ja vilkuili asuntonsa ovelle. Häntä ei oltu lähdetty seuraamaan vielä, mutta se toki olisi vain ajan kysymys, että koska ampuja ilmestyisi rappukäytävään. Pako aikaisempaa puumanaista tuntui nyt paljon pienemmältä ongelmalta. ‘Meidän on päästävä pois’, hän sanoi ja minä nyökin siihen vastaukseksi. Ovet alkoivat sulkeutumaan ja pystyin kääntymään katsomaan Baekhyunia asunnon oven sijasta. Sydämeni hakkasi kovaa, kyllä, mutta eniten olin vain hämmentynyt tilanteesta, en erityisen pelästynyt. Veri, toisen kipu tai valittaminen ei mikään niinkään häirinnyt minua, enemmänkin säälitti. Johtui varmaan siitä, että näin siskoni samankaltaisissa tiloissa, vaikka tosin häntä ei ikinä oltu ammuttu.
Siinä vaiheessa, kun käteeni taas kerran iskettiin ase, alkoi minunkin huoleni kasvamaan. Se jotenkin vakavoitti minun tilannettani 110%, että minulle luotettiin ase. Uudestaan vain nyökin toisen sanoille ja katsoin hetken kapinetta käsissäni. Hänen kuitenkin oli pakko jatkaa jotain “henkensä riskeeramisesta, koska luovutti minulle aseen”, joka sai minut pyörittelemään silmiäni, vaikka ei hän paskaakaan puhunut. “Sä näytätkin olevan muutenkin tosi hyvässä kunnossa tällä hetkellä”, mutisin hänelle hermostuneesti ja katsoin hissin ovia odottavasti, sormet kiertynyt tiukasti pistoolikahvan ympärille. “Selviitkö sä? Mihin ollaan menossa?” jatkoin kuitenkin paljon kiltimmältä, huolestuneella ja ehkä vähän sillä säälivälläkin äänellä.
“Mitä niinkun ylipäätään tapahtui?” päätin vielä jatkaa kysymyksiä, sen hetken aikaa, kun meillä oli aikaa hississä. Katseeni pysyi Baekhyunissa hetken, mutta kääntyi sitten takaisin oven suuntaan, koska minua ei suuremmin huvittanut katsella hänen runneltua ruumistaan. Ei niinkään ollut minun ongelmani, että häneen oli osuttu. Hän kyllä näytti muutenkin huonolta, mutta en ehtinyt keskittää huomiotani siihenkään liikaa, sillä yritin vain saada tärisevät raajani rauhoittumaan. Inhosin aseen painoa käsissäni ja sitä vastuuta minkä siitä sain, vaikka en edes tiennyt mitä oli tapahtumassa. Oliko joku seuraamassa alas, tai odottamassa siellä? Joku joka varmaan osaisi käyttää aseita ainakin vähän paremmin kuin minä, jonka piti puolustaa itseäni ja toista henkeä, jos tilanne vaatii.

Nimi: Taeyong

29.09.2017 23:25
Chanyeolin ilme ei näyttänyt valmiiksikaan hyvältä, mutta kerrottuani asiani se synkistyi entisestään. Hänen nuoret mutta miehekkään kulmikkaat kasvonsa tuntuivat ikääntyvän parissa sekunnissa vuosilla, kun hänen suunsa painui kireäksi viivaksi ja kulmien väliin tuli ryppyjä.

Syvälle kulmien alle painuneet silmät valpastuivat, kun käänsin puhelimeni näytön häneen päin. Tutkin hänen kasvojaan, mutta en saanut selvää hänen ajatuksistaan. En minä ainakaan tätä odottanut, kun näytän hänelle kuvan siitä miehestä, joka ensinnäkin ampui häntä jalkaan ja on sen jälkeen ollut oikea kiusankappale hänelle. Onko Chanyeol joku masokisti? Mieleeni tulvii kohtauksia, jotka todistin omin silmin, kun Baekhyun ja Chanyeol vetivät sanaharkkaa tai ryhtyivät väkivaltaisiksi. Heidän välinen kiusoittelunsa ja ilkkumisensa sai minut ihmettelemään heidän kemiaansa. Työnnän merkityksettömiltä tuntuvat ajatukseni pois mielestä, kun Chanyeol sanoo;

"Jos olisin järkevä, käskisin tapattaa sinut nyt. Et ainoastaan vuotanut tietoja jotka saattavat olla meille kohtalokkaita, vaan osoitit myös aseesi kapteeniasi kohti - jotain, mitä tässä maailmassa ei ihan niin vain unohdeta", En oikein tiennyt, miten siihen pitäisi reagoida. Minun varmaan olisi pitänyt olla kauhuissani, mutta ehkä jäädyin vain niin pahasti, ettei minun onneksi tarvinnut ruveta sitä kauhistelemaan sillä hetkellä. Mieleni teki selittää itseäni, että minä vain yritin kääntää kaiken parhain päin, että minä vain yritin saada Chanyeolin ja ennen kaikkea itseni elävänä ja paljastamattomana ulos sieltä hemmetin vessasta, mutta parempi vain, että pidän suuni kiinni. Selittelystähän se vain enemmän suuttuisi. Lasken taas katseeni, kun Chanyeolin silmät katsovat omiini ja tuntuvat katsovan suoraan sisään ajatuksiini.

Chanyeol päästää ankaran olemuksensa huokauksella ja päättää, että pääsen kentälle. Päästän ulos henkäyksen, jota en ollut tajunnut pidätteleväni. En päästä itseäni ajattelemaan muuta kuin sitä, että vältyin toimistotöiltä. En päästä itseäni ajattelemaan, mitä Chanyeol tarkoitti rangaistuksella, jolta vältyin.

”Kirjoitan ne ylös heti, lainaan jonkun toimistolaisen tietokonetta”, riennän sanomaan. Olen jo kääntymässä, kun Chanyeol käskee lähettää sen kuvan hänelle. Tai, se ei kyllä kuulostanut käskyltä. Se kuulosti jokseenkin vastahakoiselta, mutta miksi hän muka olisi sanonut lähettää kuvan, jota ei halua. Ehdin jo ajatella, että hän ei välittänyt asiasta ollenkaan. Vaivaudun taas hänen terävästä katseestaan, joka ei takaisin tuijottamisesta huolimatta paljasta hänen ajatuksiaan, joten suuntaan ovelle ja hädin tuskin muistan kiittää ja sanoa lähettäväni kuvan astuessani ulos.

©2017 [ EX'ACT ] - suntuubi.com